keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Loimaan perinnesuksi –näyttely Juvalla

Loimaan Juvalla ulkoilukeskuksen huoltorakennukseen on kerätty näyttelyksi parisataa suksiparia, hiihtosauvoja, monoja, suksivoiteita, hiihtoasuja, kansanhiihto- ja kilpailujulisteita, valokuvia, kelkkoja ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon luistimia. Näyttely oli viime talvena auki säännöllisesti lumiajan sunnuntaisin klo 12 - 16 ja arkisin tilauksesta koululaisille ja järjestöille. Opastus on hoitunut talkoolaisten voimin kuten muukin näyttelyn pyörittäminen. Tällä tavalla on tarkoitus jatkaa tänäkin talvena. Aiomme esim. antaa koululaisryhmien kokeilla vanhoja Voitto- tai Y-siteillä varustettuja sälesuksia.

Näyttelyyn tarvitaan täydennystä

Näyttely elää ja täydentyy jatkuvasti ja siksi lähestymme Teitä.

Voisitteko ystävällisesti tuttavapiirissänne pistää sanaa kiertämään, josko ullakoilta löytyisi vanhoja hiihtotamineita tai alussa lueteltujen näyttelyesineiden joukkoon täydennystä?

Suksia ja ruokosauvoja meillä on jo aika mukavasti, mutta esimerkiksi
- nahka- tai kumipohjaisia monoja meillä on liian vähän
- Loimaan seudun kansanhiihto- ja kilpailumainokset kiinnostavat
- samoin kotiseudulla otettuja kaikenlaisia hiihtokuvia haluamme tallettaa. Kuvat voidaan kopioida, eikä niitä tarvitse antaa lopullisesti näyttelyyn.
- Muitakin talvisiin liikkumisiin liittyviä esineitä voi lahjoittamisen lisäksi lainata näyttelyyn.

Näyttelyn aukioloajat

Näyttely pyritään pitämään avoinna säännöllisesti lumiajan sunnuntaisin klo 12 - 16 ja arkisin koululaisille ja järjestöille tilauksesta. Opastus järjestyy sovittaessa.

Risto Heinonen - risto.heinonen@pp1.inet.fi

Jouko Pukki - jouko.pukki@loimaa.fi

ystävällisin terveisin

Loimaan Perinnesuksi
Lähteenmäentie, 32200 Loimaa

torstai 3. joulukuuta 2009

Hovin torppa

Juvan kartano Tarvasjoella oli vuosisatoja tämän entisen Euran saarnahuonekunnan sydän. Se toi pieneen maaseutupitäjään suuren maailman kaikuja säätyläisten ja sotilasvirkamiesten mukana. Itse tilaa hoitivat monesti lampuodit eli oman aikansa vuokraviljelijät. Kartanon laajat pellot, niityt ja metsät tarvitsivat luonnollisesti runsaasti työvoimaa.

Renkien ja piikojen lisäksi apua saatiin mm. torppareilta. He saivat kartanon mailta pienen maapalasen torppaa ja viljelyksiä varten. Olipa joillain torppareilla lehmä ja muutama kanakin. Torpat toimivat myös kasvavan väestön ja esimerkiksi ikääntyvien sotilaiden eduksi. Niissä asuivat talollisten nuoremmat veljet tai aikuistuvat pojat. Torppien väki saattoi vaihtua tiheään, mutta päinvastaistakin kehitystä on ollut. Saattoipa eräissä tapauksissa syntyä eräänlaisia torpparisukuja, joissa sukupolvesta toiseen pojat seurasivat isiensä jalanjälkiä ja veljet sekä serkut olivat hekin torppareita. Esimerkiksi Karjalohjan eräässä kylässä oli torppia niin paljon, että kansan suussa seutua kutsuttiin torpparikaupungiksi.

Yksi Juvan kartanon torpista oli saanut tavallista komeamman nimen Hovi. Vaikka Tarvasjoella ei pahemmin innostuttu nimien keksimisessä, on muualla Suomessa oltu välillä hyvin mielikuvituksellisia. Mäntsälän Sälinkään kartanon mailta löytyivät mm. Betlehemin, Brasialian, Egyptin, Frankriken ja Mekan torpat. Muita saman pitäjän torppia olivat Englanti, Pariisi, Pelätys ja Meksiko. Yhtä hauskoja, mutta suomalaisempia olivat Sammatin Lihava ja Kohdunpohja.

Reilut 200 vuotta sitten oli Hovin torpparina Juho Juhonpoika, joka oli naimisissa Maria Juhontyttären kanssa. Pariskunta oli asunut Hovilla jo 1780-luvun alkupuolelta lähtien ja esikoistytär Liisa oli syntynyt siellä marraskuussa 1784.

Noin 20 vuoden iässä Liedosta tullut Heikki Mikonpoika vei Liisan vihille. Appensa jälkeen tuli Heikistä Hovin uusi torppari. Kesällä 1822 näki päivänvalon heidän poikansa Heikki, joka ei sitten enää viihtynytkään Hovilla. Aikuisiässä hän lähti rengiksi läheisen Tyllilän Liivin taloon, mistä hän jatkoi matkaansa Euran kylään. Siellä Heikki oli muonatorpparina muutaman hetken, kunnes hän muutti vaimonsa Eevan kanssa Marttilaan.

Sääty-yhteiskunnan portailla nouseminen ei ollut helppoa ja niin vain kävi, että Heikki Heikinpojasta tuli isänsä tavoin torppari. Paikkana oli Laurilan kylän Keskitalon Paltan torppa. Kun Eeva kuoli talvella 1874, meni Heikki pian uudelleen naimisiin marttilalaisen Kustava Mikontyttären kanssa. Nuorin Heikin lapsista syntyi isän ollessa jo 64 vuoden ikäinen.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Kierteleviä kauppiaita

Laukkuryssiksi kutsuttiin lähinnä Arkangelin tienoilta tulleita kierteleviä kauppiaita. He myivät suurista nahkarepuistaan lähinnä erilaisia tekstiilejä, nappeja ja nauhoja. Kauppiaat olivat keskenään jakaneet Suomen osiin ja näin myyntitoiminta oli hyvin tehokasta. Rikkaimpien laukkuryssien kerrotaan rakennuttaneen komeita länsisuomalaistyyppisiä taloja kotiseudulleen nykyisen itärajamme taakse.

Esivallalle nämä kulkurit olivat kauhistus ja heitä epäiltiin, osin syystäkin, keisarillisen esivallan vakoojiksi. Erityisesti tämä korostui 1800-luvun loppuvuosina,kun isänmaallinen liikehdintä Suomessa nousi huippuunsa.

Niinpä maaliskuussa 1899 tuli kolme miestä hevosella ajaen Tarvasjoen Liedonperän kylän Tapanin taloon. He puhuivat keskenään venäjää, mutta talonväen kanssa erittäin hyvää suomea. Yhdellä miehistä oli jalassaan pohjalaiset "ruojut", kun taas toisilla oli pitkävartiset saappaat. Yllään heillä oli tavalliset verkapalttoot. Taloon tultuaan oli yksi miehistä huomannut pöydällä olleen sanomalehden ja siitä artikkelin Suomen kenraalikuvernöörin ajatuksien vaihdosta erään ulkomaisen sanomalehtimiehen kanssa.

Tästä "arkangelinmies" sai aiheen ylistää kenraalikuvernööriä ja ihmetellä suomalaisten kevytmielisyyttä tuolloin ajankohtaisen helmikuun manifestin suhteen. Miehet uhosivat keisarin vain suuttuvan mokomasta adressista ja kohta Suomesta vietäisiin arvalla väkeä Venäjälle viiden vuoden vanhasta aina viisikymppisiin. Tilalle luvattiin tulevan venäläisiä, jotka sitten sekoittuisivat meikäläisiin. Arvan avulla voisivat pariskunnatkin tulla erotetuksi toisistaan.

Samantapaista juttua oli näiltä kolmelta riittänyt myöhemmin Killalan kylässä. Siellä he olivat myös paljastaneet, että yhteensä 30 miestä oli lähetetty läpi Suomen tiedustelemaan väestön nykyoloja. Heidän oli myös määrä paljastaa niitä, jotka ovat nurjamielisiä keisaria kohtaan. Reessään nämä miehet kuljettivat pieniä kääröjä kankaita, joita he sitten muodon vuoksi pyrkivät kaupittelemaan. Pitäjäläiset epäilivät, että miehet eivät välttämättä olleet itärajan takaa. Kolmikko osasi liian puhdasta suomea ja he pystyivät laulamaan Siionin kanteleen oikealla sävelellä.


Näihin samoihin aikoihin eräs pesunkestävä laukkuryssä oli samoillut Prunkilan kylään, jossa konstaapeli Kustaa Salmi törmäsi häneen. Tämä arkangelilainen oli kertonut maanneensa Heikolan Kylänpäässä piika Vilhelmiina Julianantyttären kanssa. Kun nimismies Sjöman kuuli tästä tavattomasta haureudesta, lähetti hän Vilhelminan Turkuun tarkastettavaksi. Siellä selvisi, että reissumies oli tartuttanut naiseen jonkun pahan taudin. Näin Vilhelmina sai passituksen läänin sairaalaan.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Kirkon portaat

Tarvasjoen kirkon itäiselle seinustalle on haudattu Henrik Widgren ja hänen vaimonsa Emilia Fredrica Amalia Hjerpe

Henrik Widgren oli silloisen Euran kappelin kanttori. Hän oli syntynyt Liedossa maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1816. Henrik oli keskimmäinen vanhempiensa, Raukkalan kylän Kallion talollisen, Jaakko Jaakonpojan ja vaimonsa Kaisa Jaakontyttären viidestä lapsesta. Äiti Kaisa oli kotoisin Torstilan rusthollista. Kanttorit ja lukkarit olivatkin useasti pitäjien talonpoikien jälkeläisiä ja joskus myös käsityöläissukua. Papit olivat luonnollisesti ylioppilaita ja käyneet esimerkiksi Turun yliopistoa, mutta kirkon alemmat palvelijat eivät näitä oppeja välttämättä tarvinneet.

Emelia Hjerpe oli syntynyt vuonna 1816 Liedon Pinomäessä. Hänen isänsä, pitäjänapulainen Fredrik Reinhold Hjerpe oli kuollut ennen tyttärensä syntymää. Äiti Johanna Amalia von Torcken onkin merkitty kastettujen luetteloon leskeksi. Heidän avioliittonsa jäi sangen lyhyeksi, koska vihkiminen oli tapahtunut loppuvuodesta 1814. Isä Fredrik olikin sitten koulut käynyt pappismies, jonka velipoika oli Harjavallan kappalainen. Veljesten äiti Maria Christina Elers kuului loimaalaisen säätyläissukuun, jossa myös oli kirkonmiehiä.

Henrik Widgren ja Emilia Hjerpe omistivat puolet Tarvasjoen Sepän l. Simolan rusthollista. Kanttori Henrik oli seurakuntalaistensa suuresti arvostama ja niinpä hänet oli useasti kuntakokouksen varaesimiehenä. Viimeisen kerran hänet valittiin tähän luottamustoimeen syyskuussa 1889. Kolmen vuoden määräaika, joka alkoi 1.1.1890, päättyi Henrikin kohdalta jo samana keväänä hänen kuoltua 74 vuoden iässä. Emilia eli tämän jälkeen Simolassa leskenä yli 15 vuotta kuollen vuoden viimeisenä päivänä 1905.

Emilia Widgren oli hyväsydäminen nainen, joka oli antelias kotipitäjänsä kappeliseurakunnalle. Kesällä 1891 hän lahjoitti paikalliselle kirkolle sen suuremmat kiviportaat. Näiden kustannukset nousivat peräti 7,500 silloiseen markkaan. Nykyrahassa tuo summa kohoaa hieman yli 30,000 euron. Näin ollen lahjoitus on yksi suurimmista yksityishenkilön tekemistä Tarvasjoen historiassa. Ei ollut siis lainkaan liioiteltua, että myöhemmin samana vuonna kirkonkokouksessa päätettiin lähettää nelimiehinen valtuuskunta lausumaan ”leskirouva Widgrenille seurakunnan puolesta koko kunnan wilpittömät ja sydämelliset kiitokset tästä auliista lahjasta, joka ei kuitenkaan liene ainoa, jolla ijäkäs lahjoittaja on kuntaa muistanut”.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Eräs testamentti Tarvasjoelta

Säkylässä vihittiin maaliskuussa 1818 Euran kappeliseurakunnan saarnaaja Johan Ulrik Brungström ja täkäläisen kirkkoherran tytär Johanna Antoinette Colerus. Avioliitto oli herra Brungströmille toinen. Hänen ensimmäinen vaimonsa Maria Montin oli menehtynyt edellisenä vuonna. Johan Ulrikin isä Johan Brungström oli kuollut Kiskon armovuodensaarnaajana vuoden 1806 kevättalvella. Isoisä Michel Johansson Brunckström oli myös kirkonmiehiä, hän nimittäin toimi Prunkkalan kappelin eli nykyisen Auran lukkarina ja kirkonisäntänä. Sukunimen taustalla oli tietysti kotipitäjänä nimi ruotsalaistettuna.

Johan Ulrik ja Johanna Antoinette asuivat Euran kylän Sillanpäässä eli nykyisen seurakuntatalon tienoilla olleessa talossa. Brungströmien elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista, sillä vuonna 1821 Johan Ulrik pidätettiin virantoimituksestaan vuodeksi. Syynä oli hänen viettämänsä railakas elämä, josta ei puuttunut miestä väkevämpiäkään. Ei hän toki läpeensä paha mies ollut, koska Brungström lahjoitti 1812 Tarvasjoen kirkolle kastemaljan, joka on vieläki olemassa.

Maria Montinille ja Johan Ulrikille oli syntynyt puolenkymmentä lasta, joista osa kuoli jo pienenä. Johanna Coleruksen kanssa perhe kasvoi vielä kuudella pienokaisella. Näistä vuonna 1822 syntynyt Viktor Ferdinand syntyi ja kastettiin äitinsä kotiseudulla Säkylässä. Sivumennen mainiten Viktorista tuli aikuisena merimies ja hän asui perheineen Viipurissa 1860-luvulla.

Perheen kuopuksena syntyi tytär, joka sai nimen Edla Ulrika. Hän asui koko ikänsä Euran kappelissa ja kuoli naimattomana sekä lapsettomana helmikuun 21. päivänä vuonna 1900. Koska jälkeläisiä ei ollut, oli Edla Brungström halunnut tehdä ennen kuolemaansa testamentin. Tämä tapahtui suullisesti, mikä oli luonnollisesti yhtä pätevä tapa viimeisen tahdon ilmaisemiseen kuin paperille kirjattu. Hänen samassa taloudessa eläneet sisarensa Maria ja Sofia olivat kuolleet jo aiemmin.

Kun vuoden 1900 syyskäräjillä käsiteltiin testamentti- ja perintöasioita, astui esiin kunnallislautakunnan esimies, isäntä August Jaakkola avustajanaan kruununnimismies Sjöman. Jaakkola kertoi, että Edla Brungström oli useita kertoja eläessään sekä viimeksi saman vuoden helmikuun 17. päivänä kertonut viimeisestä tahdostaan. Sen mukaan hänen asuinhuoneensa piti kuoleman jälkeen luovuttaa Euran kunnan omaksi, kun taas muu omaisuus annettaisiin Suomen Lähetysseuralle.

Lisäksi kuultiin pastori Johan Leppästä ja itsellisnainen Matilda Matintytärtä, jotka molemmat kertoivat yhtenevästi helmikuun 17. päivän tapahtumista. Neiti Brungström oli tosin ollut sairas, mutta "täydessä järjessä". Koska näin oli saatu tarvittavat todistukset pöytäkirjaan allekirjoitusten kera, pyysi Sjöman neuvoa miten jatkossa olisi meneteltävä testamentin saamiseksi lainvoimaiseksi. Kihlakunnanoikeuden puolesta Väinö Juselius kirjoitti seuraavan päätöksen;

"Perintökaaren 18 luvun 1§ mukaan tulee hakijan kiireimmiten antaa Edla Ulrika Brungström vainajan perillisille tieto yllämainitusta suullisesta testamentista oikeiksitodistetuilla kopioilla tästä pöytäkirjasta ja ovat mainitut perilliset 3§ mukaan samassa kaaressa ja luvussa oikeutetut yön ja vuoden kuluessa testamentista osaa saatuansa sitä moittimaan, jos luulevat syytä siihen olevan. Julistettiin."

Kun kerran perillisiä ei ollut tiedossa,kruununnimismies Sjöman joutui panettamaan Suomen virallisiin lehtiin tiedon em. testamentista ja pyytämään ilmoituksella mahdollisia perijöitä ilmoittautumaan annetun määräajan kuluessa.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Tarvasjoella näkee kaikenlaista

Turku-Hämeenlinna -valtatien varrella voi törmätä Uitonkulman Siivapyörämiehien traktorinäyttelyyn....



torstai 11. kesäkuuta 2009

Kallelan Knaapin iso nauris

Näin viikkoa ennen Juhannusta ehtii vielä tehdä valmisteluja, mikäli haluaa istuttaa vanhan ajan tyyliin nauriita. Tämän sitkeäkasvuisen juureksen tunsivat jo antiikin kreikkalaiset ja hyvin varhain se levisi ympäri Eurooppaa. Nauris viihtyy myös kylmässä ilmanalassa ja niinpä sitä voidaan kasvattaa jopa Grönlannissa.

Nauriita viljeltiin 1700-luvulla ja tietysti aiemminkin nimenomaan kaskessa. Maanmittari Henricus kirjasi aikoinaan Varsinais-Suomen ja Länsi-Uudenmaan rajamailta, Suur-Lohjan pitäjästä muistiin seuraavaa;

Vesat ja nuoret puut karsitaan ja hakataan osaksi Juhannuksen aikaan, osaksi syksyllä lehtien ollessa vielä puussa. Vanhat puut ja havupuut on kaadettava jo keväällä. Suurimmat puut otetaan polttopuiksi ja pienet sekä latvukset ja oksat poltetaan kaskessa. Jos arvellaan, että kaski ei plala kovin hyvin vielä seuraavana vuonna, vedetään paikalle puunrunkoja, joita sitten polttamisen aikaan vieritetään pitkin kaskea.

Tätä edellä kuvattua menetelmää sanottiin kaskenvierroksi. Varsinaista kaskenpolttoa tehtiin kolmeen eri aikaan vuodesta. Keväällä luonnollisesti kevätkylvöjä varten, jonka jälkeen seuraava ajankohta oli Juhannuksen tienoilla. Tuolloin voitiin kylvää nauriita ja juuresruista. Viimeinen poltto tapahtui Jaakon päivän tienoilla ja silloin oli vuorossa tavallisen rukiin kylväminen.

Nauris, kuten ohra tai pellava kylvettiin välittömästi polton jälkeen. Nauris erityisesti tuli kylvää heti keskikesän juhlan mentyä. Tästä monikäyttöisestä juureksesta saatiin yleensäkin reilu sato, mutta vuoden 1889 syksyllä Tarvasjoen Kallelan kylän Knaapin tehtiin vähintäänkin Auranmaan ennätys. Silloin nauris oli tosin kylvetty peltomaahan eikä kaskeen. Joka tapauksessa puntari osoitti yhden jättiyksilön kohdalla peräti kolmentoista ja kolmeneljäsosan naulan painoa. Toisin sanoen nauris painoi peräti 5,8 kiloa.


Isäntä, joka 1800-luvun loppuvuosina halusi kylvää rehunaurista, saattoi käydä ostamassa siemenensä Kupittaan Siemenkaupasta, Ossian Gauffinilta. Herra Gauffin oli myöhemmin Kupittaan puutarhakoulun opettajana sekä Turun kaupunginpuutarhurina. Hänen veljensä K. J. Gauffin oli taasen saman viran ensimmäinen haltija Tampereella.

Ossian Gauffiin lupasi turnipsisiemeniensä olevan ”todellista skottlantilaista, warmaan itäwää, monta lajia, 1 mk 30 p naula”. Kun kaskimaat oli jo aikoja sitten poltettu loppuun ja muutettu pelloiksi, unohtui myös juhannuspyhien viettäminen naurikkaita istutellen. Uudet ja tehokkaammat viljelymenetelmät tulivat arkipäiväksi myös Auranmaalla. Naurissato meni vähitellen enemmän ja enemmän karjanrehuksi, mutta pääsipä tuo sitkeä juures valtiollisen instanssinkin ruokalistoille – kuten oheisesta kuvasta näkyy!

torstai 4. kesäkuuta 2009

Juhla Juvalla

Marttilan Kunnallisseura perustettiin vuonna 1888 tarkoituksena "herättää, wirkistyttää ja edistää kristillissiweellistä ja taloudellista elämää waikutuspiirissään sekä myöskin tehokkaasti waikuttaa osanottawaisuutta järjelliseen tule sammuttamiseen, hengen ja omaisuuden pelastamiseen ja hoitoon sattuwissa tulipaloissa."

Elokuun 27. päivänä 1891 mainittu seura järjesti
vuosijuhlansa Tarvasjoen Juvan kartanossa. Tilaisuutta varten kartanon alue oli koristeltu lipuilla ja kokoushuoneeksi oli varustettu tuolloin rakenteilla olleen navetan ylinen. Sinne oli laitettu havuköynnöksiä tuomaan lisää juhlatunnelmaa. Tuolien lisäksi oli pystytetty myös "soma" puhujalava.

Navetan harjalla liehusi tapahtuman ajan seuran nelivärinen lippu, jonka keskellä komeilivat kirjaimet M. K. S. Parissa asuinhuoneessa oli sitten juhlanäyttely ja lisäksi osallistujat pääsivät tutustumaan hevosiin ja nautaeläimiin.

Harmillisesti juhlapäivää edeltävänä yönä satoi rankasti, mutta aamupäivän kuluessa tummat pilvet hajaantuivat ja lopulta sää oli mitä mainion. Sadesää aiheutti kuitenkin sen, että aamulla ei juhlavieraita juurikaan näkynyt täällä Kustaa Armfeltin synnyinkodissa, mutta iltapäivästä olikin jo vilkkaampaa. Kaiken kaikkiaan väkeä on arveltu olleen noin 300 henkeä.

Ensimmäiset kilpailut alkoivat jo aamulla seitsemän aikaan, kun kyntäjät ja ojankaivajat pääsivät työhönsä kivensekaisen liettosaven pariin. Kyntökilpailun voitti vouti Kustaa Mkäinen, kun taas ojaa kaivoi parhaiten torppari Kalliola.

Eläinnäyttelyn puolella kilvassa oli mukana 15 hevosta, kahdeksan sonnia ja hiehoa sekä yksi sika. Hevosissa palkintotuomarit kiinnittivät erityistä huomiota elikon käyttömahdollisuuksista maataloustyössä. Kaikki hevoset saivat kiitosta hoidostaan, mutta kavioiden kunto ei saanut kiitosta yhdenkään eläimen kohdalla. Lopputuloksissa pisimmän korren veti tilallinen Martti. Sonnien puolella parhaimmaksi nähtiin herra Fingerroosin elikko.

Hiehoista ei jaettu lainkaan ensimmäistä palkintoa, mutta sijat kaksi ja kolme menivät molemmat tilanvuokraaja Isotalolle. Ainoasta siasta palkittiin sen omistaja, rouva Suoma Seppälä. Kaikkea muutakin oli juhlavieraille tarjolla ja päivän muita voittajia olivat leskirouva Lindström viljanjalostuksesta, emäntä Mikkola voista, tilallinen Rustimäki heinänsiemenistä.

Miesten ns. puhdetöitä ei ollut lainkaan esillä, sillä tuohon aikaan yleistyneet tehdastuotteet olivat jo vähentäneet käsitöiden tekemistä. Kuitenkin opettaja Seppälä sai ensimmäisen sekä kolmannen palkinnon omista tekeleistään. Naisten käsitöistä parhaimmaksi arvotettiin rekiryijy, jonka oli kutonut talollisentytär Kylänpää. Lasten kilpailusarjassa parhaaksi kurkotti neiti Knaappi Aura Ahlrothin napatessa peräti kaksi seuraavaa sijaa.

Loppupäivä kului hieman vakavammissa merkeissä, kun nimismies Sjöman johdolla pohdittiin tärkeää kysymystä "mitä olisi tehtäwä, että palkolliswäki rupeaisi enemmän säästämään kuin tähän asti?". Jo tuolloin tämän asia yritettiin ratkaista asettamalla erillinen valiokunta sitä pohtimaan.

Aivan lopuksi tarjoiltiin noin sadalle hengelle juhlapäivällinen ja tanssit Marttilan torvisoittokunnan säestämänä. Tilaisuudesta lehteen kirjoitettaessa muistettiin erityisesti mainita, että "ainoastaan wirwoituswesiä oli saatawissa".

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Mäentaan kylässä

Tarvasjoen eli entisajan Euran kappelin yksi kantakylistä oli Mäentaka. Se sijaitsee Tarvasjoelta Paimioon kulkevan tien varrella, Paimionjoen pohjoispuolella. Kylässä oli 1700-luvulla useita taloja, joista Junnila -niminen oli ratsutila l. rustholli.

Junnilan pitkästä historiasta voisi ottaa esiin erään isäntäparin, joka meni naimisiin morsiamen ollessa vielä kovin nuoren. Toukokuun 24. päivänä 1738 vihittin nimittäin Euran kylän Krister Martinpoika ja Mäentaan Junnilan Sofia Yrjöntytär. Marttilan emäseurakunnan
rippikirjoissa 1762-1767 Sofian sanotaan syntyneen 1722, mutta tosiasiassa hän syntyi vasta huhtikuussa 1723. Näin hän oli hädin tuskin 15 -vuotias tullessaan naitetuksi Euran rusthollarin pojalle, morsiantaan kymmenisen vuotta vanhemmalle Kristerille.

Omista esipolvistani Karjalohjalla löytyy lähes vastaava tapaus ja näitä avioita yhdistää toinenkin seikka. Ensimmäinen lapsi syntyy vasta usean avioliittovuoden jälkeen. Niinpä Junnilan isännäksi eli rusthollariksi appensa jälkeen siirtynyt Krister saa ensimmäisen perillisen vasta tammikuussa 1745. Tämä Heikki -nimen saanut poika sai vuoteen 1754 mennessä seurakseen veljet Yrjön ja Matin sekä sisko Valpurin.

Isä Krister kuoli äkillisesti ollessaan käymässä läheisessä Kankarin talossa ja näin Sofia jäi yksin huolehtimaan neljästä lapsestaan. Seuraavat vuoden olivat varmasti vaikeita, mutta loppujen lopuksi kaikki kääntyi parhain päin. Vanhin poika Heikki haki vaimokseen Euran kylän Kolan torpparintyttären, Marian. Hänestä tuli sitten Junnilan uusi rusthollari aina 1800-luvun puolelle saakka. Heikki Kristerinpoika kuoli halvaukseen joulukuussa 1820.

Pikkuveli Yrjö löysi vaimonsa vieläkin lähempää, naapurikylä Tuorilasta. Anna Matintytär oli nuorikon nimi ja Yrjöstä tuli hänen kotitilansa, Uusitalon isäntä. Perheen kuopus Valpuri vietiin miehelään aina Maarian pitäjän Kärsämäelle saakka, missä Juho Matinpoika isännöi täkäläistä Simolan taloa. Sisarussarjan neljäs oli em. Matti, mutta hänen vastaisesta kohtalostaan en ole toistaiseksi saanut selvyyttä.

Mäentaan kylässä sijaitsi myös Korkeakosken eli ruotsalaisittain Högforsin saha. Tässä laitoksessa oli luonnollisesti myös oma kirjanpitäjä. Herra Abraham Wahlman oli valittu tähän toimeen 1700-luvun puolivälin jälkeen ja hän hoiti pienen sahan talouden aina kuolemaansa saakka vuonna 1784. Euran kappelin haudattujen luettelossa on kuolinsyyksi Wahlmanille kirjattu "veitsenisku keuhkoon - af knifstyng i bröstet". Tapauksesta löytyisi varmasti lisätietoja kyseisen ajan käräjäpöytäkirjoista, mutta tämä etsinnän jätän tästä kirjanpitäjästä enemmän kiinnostuneiden tehtäväksi. Abraham Wahlmanin leski Maria Asp kuoli vasta kesällä 1812 vanhuuden heikkouteen.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Sotilaita

Tarvasjokelaiset Turun Jalkaväkirykmenttiin kirjoitetut ruotusotamiehet 1802-1808:

Eura Anders Utter - Matts Rosman - Matts Lax - Jacob Vaak
Horrinen Simon Rolig - Henrik Rolig - Matts Pihl
Inkoinen Henrik Gren
Jauhola Michel Danlk – Efraim Eld
Kankare – Karhula Eric Malm - Jacob Spets
Killala – Tiensuu Johan Jungman - Matts Sjöman - Anders Mål
Kirkonkylä Carl Färdig - Matts Orberg
Liedonperä Mickell Hall
Mäentaka – Jauhola Eerik Fors – Johan Jäger – volontär Aadolf von Willebrand
Satopää Samuel Lillja
Seppälä Gustaf Wahlberg - Johan Stålt - Simon Knall
Suitsula Mikael Stolt
Suitsula – Tyllilä Henrik Fjeder - Gustaf Hedman
Tuomarla – Mäentaka Johan Malm - Matts Wacker
Yrjäntylä Johan Wallgång

Turun jalkaväkirykmenttiin kuului 1182 miestä. 446 miehen varamiehistö oli lähetetty Viaporiin. Erityisesti on mainittu Turun rykmentin miesten urhoollisuus Alavuden taistelussa elokuussa 1808.

Tarvasjoelta Suomen sotaan osallistuivat ainakin seuraavat kolme upseeria:

Mäentaan Junnilasta oli kersantista vänrikiksi ylennyt Anders Wilhelm Spoof. Hänet mainitaa
n erityisesti osallistumisesta veljensä Carlin ja Jaakko Rothin johtamaan sissiretkeen Ruovedelle ja aina Tampereelle asti. Heidän uhkarohkea etenemisensä sai Venäjän pääarmeijan hetkeksi vetäytymään Tampereelta Hämeenlinnaan päin. Myöhemmin Spoof osallistui mm. Kauhajoen ja Alavuden taisteluihin. Kotiin sodasta palattuaan hän asui Junnilassa kuolemaansa 24.8.1836 asti.

Majurina Suomen sodassa taisteli Liedonperän Isotalon puustellin silloinen omistaja Kaarle Fredrik Fock. Sodan jälkeen hänet ylennettiin everstiluutnantiksi ja ruotulaitoksen lakkauttamisen jälkeen hän sai oikeudekseen asua ja viljellä Isotaloa kuolemaansa vuoteen 1834 asti.

Kolmantena Suomen sodassa palvelleena tarvasjokelaisena upseerina mainitaan Mäentaan kylässä asunut everstiluutnantti Otto Herman Loden. Hänen kerrotaan saaneen mainetta erityisesti Lapuan ja Alavuden taisteluissa. Alavudella hän haavoittui vaikeasti. Sodan jälkeen Otto Lode (1771-1850) toimi mm. Turun ja Porin läänin maaherrana 1811-1813 ja Suomen Pankin pääjohtajana 1820-1827.

Suomen sodasta v. 1809 kotiutetut tarvasjokelaiset ruotusotamiehet:
nimi ja arvo kotikylä osasto & komppania ja esimies


Färdig Carl rumpali Kirkonkylä 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Lax Matts res.stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Lillja Jacob stm. Satopää 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Orberg Matts stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Pihl Matts stm. Horrinen 10 TJR 2.majurin kompp. Evl.Anders Johan Hästesko
Påhlsson Johan stm. Suurila 28UJP 1.värvätty kompp.
Spets Jacob stm. Karhula 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Spets Simon stm. Eura 28UJP 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Stolpe Samuel stm. Seppälä 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Waak Jacob res.stm. Eura 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker
Wacker Matts stm. Tuomarla 19 TJR 4.komppania Luutnantti Claes Lybecker

(res.stm. = varamies, reservimies, TJR Turun läänin jalkaväkirykmentti, UJP Uudenmaan Jääkäripataljoona)


Näiden 12 sotaveteraanin lisäksi Aulis Oja kertoo Tarvasjoen historiassa kahdesta muusta Suomen sodasta palanneesta reservisotamiehestä Heikki Strömistä ja Juha Wackerista, jotka elivät vielä 50 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Molemmat olivat Turun Jalkaväkirykmentin reserviläisinä komennettu Viaporia puolustamaan ja sen antautumisen jälkeen kotiuduttuaan lähteneet Suomen armeijaan uudelleen. Sieltä he kovia taisteluja kokeneena olivat palanneet kotiseudulleen kävellen, Ström oli tullut kävellen Uumajasta ja Wacker vangiksi jouduttuaan Torniosta.

Virallisesti on ilmoitettu, että Suomen 19 650 sotilaasta kaatui ainakin 7 000 miestä. Kaikkiaan ilmoitettiin sodassa kuolleen suomalaisia ja ruotsalaisia sotilaita lähes 20 000, joista valtaosa erilaisiin sairauksiin erityisesti talvella 1809 leirissä Ruotsin puolella. Venäläisten tappioksi lasketaan heidän 55 000 sotilaastaan ainakin 10 000 kaatunutta.

Turun läänin Jalkaväkirykmentti ja Uudenmaan Jääkäripataljoona taistelivat ainakin seuraavissa paikoissa:
TurLäänR: Salmela (Artjärvi) 24.2.08, Käkelä (Orimattila) 26.2.08, Okeroinen 26.2.08, Siikajoki 18.4.08, Alavus 17.8.08, Ruona-Salmi 1.-2.9.08, Juutas 13.9.08, Kruunupyy 15.9.08, mahdollisesti myös Tyrväällä, Virroilla, Härmässä, Yppäri-Viirrellä ja Pyhäjoella.
UudmJääkP: Elimäki 21.2.08, Okeroinen 26.2.08, Uusikaarlepyy 24.6.08, Lapua 14.7.08, Alavus 17.8.08, Ruona-Salmi 1.-2.9.08, Kruunupyy 15.9.08, mahdollisesti myös Ylistarolla, Kuortaneella ja Virroilla.

teksti Kalervo Mäkinen - Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen kesän 2008 kotiseutumuseonäyttelystä
kuva - Kansalliskirjasto, Doria

tiistai 27. tammikuuta 2009

Tyllilän Puntarin Yrjö

Nykyisen Tarvasjoen alueella syntyneistä miehistä kuuluisin on ilman muuta kreiv Kustaa Mauritz Armfelt. Kuitenkin jo sata vuotta ennen hänen syntymäänsä silloinen Euran kappeli antoi panoksesta valtakunnan kehittämiseen. Tyllilän kylän Puntarin talon isäntä Yrjö Yrjöpoika nimittäin oli Ruotsin valtiopäivien talonpoikaissäädyn edustajana vuonna 1650 Halikon tuomiokunnan asettamana.

Valtiopäivät kestivät tuona vuonna heinäkuusta marraskuulle ja erinomaisena huipentumana niillä olivat kuningatar Kristiinan
kruunajaiset lokakuun 20. päivänä. Yrjö Puntarin valtiopäivät eivät jääneet pelkästään juhlahumuun. Hänen osakseen tuli jättää säädyille "rahvaan valitus". Siinä oli yhteensä kuusi osaa, jotka kuuluivat suurin piirtein seuraavasti;


1) Talonpoikien vapauttaminen sotaväenottorahojen maksamisesta
2) veronhuojennusten myöntäminen edellisen vuoden ka
don johdosta
3) täsmällisten ohjeiden antaminen läänitettyjen perintötalollisten päivätöiden ja kyytimatkojen määrästä
4) kaikkien talonpoikien velvoittaminen maksamaan valtiopäivärahat valtiopäivämiehelle eikä upseereille

5) ratsutilallisten vapauttaminen henkirahan maksusta

6) kaikkien talonpoikien velvoittaminen suorittamaan nokkaverovoinsa kruunulle eikä rälssimiehille

Kuningatar antoi armollisen päätöksensä marraskuussa 1650 suostuen osaan ehdotuksista ja suhtauten kielteisesti toisiin. Marttilan pitäjän, jonka kappeli Eura siis oli, miehet saivat viralllisen tiedon tästä päätöksestä vuoden 1651 talvikäräjillä, jolloin se suomeksi käännettynä luettiin lautakunnalle ja käräjäväelle.

Yrjö Puntarilla oli luonnollisesti pitkä luottamusmiesura takanaan ennen vuotta 1650. Aulis Oja pitää Tarvasjoen Historia -kirjassaan merkittävimpänä näistä muista toimista sitä, kun kreivi Pietari Brahe antoi Yrjön yhdessä Marttilan nimismiehen kanssa arvioida Juvan kartanon irtaimiston.

Aina eivät Yrjön asiat olleet yhtä hyvin. Vuoden 1634 talvikäräjillä joutui Marttilan kihlakunnanoikeus antamaan määräyksen ulosmitata Tyllilän Puntarilta 12 tynnyriä rukiita, viisi tynnyriä ja 22 kappaa kauroja sekä kaksi kuparitaalaria rahaa. Nämä hän oli jäänyt velkaa everstiluutnantti Frans Johanssonille ollessaan tämän luottamusmiehenä kantamassa everstiluutnantin palkkatalojen veroja. Vielä saman vuoden kesäkäräjillä joutui Yrjö ottamaan vastaan toisenkin ulosmittauksen. Tällä kertaa oli kyse turkulaisen Michel Johanssonin Frans Johanssonille antamasta 137 kuparitaalarin pantista, joka koski Yrjön verokantorästejä.

Asiat eivät edenneet suotuisasti ja muutamia vuosia myöhemmin käräjät lukivat Yrjö Puntarille kolmen markan sakot, koska tämä ei ollut noudattanut kaikkia aikaisempia käräjien päätöksiä. Toki liikennettä oli toiseenkin suuntaan. Puntarin isäntä haki käräjien kautta itselleen Kirkonkylän Vähätalon Paavo Sipinpojan puolentoista viljatynnyrin velkaa. Vähätalo sai kolmen markan sakot ja tynnyrit määrättiin ulosmitattaviksi.

Loppujen lopuksi näitä viljatynnyrikäräjiä käytiin toistakymmentä vuotta ennen kuin kaikki olivat tyytyväisiä.

Puntarin talossa sattui paha tulipalo vuonna 1634 ja siitä tallessa olevista dokumenteista käy ilmi eräs muutenkin melko selvä asia. Palossa oli tuhoutunut kirjoja ja asiapapereita, joten Yrjö Puntari oli ainakin lukutaitoinen. Todennäköisesti hän osasi myös kirjoittaa, koska hänen monien luottamustoimiensa hoitaminen olisi muutoin ollut työn ja tuskan takana.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Suomen sota 1808-1809 tarvasjokelaisen silmin

Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808-1809. Sodan syynä oli Venäjän Aleksanteri I:n ja Ranskan Napoleon I:n 7.heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta-Britanniaa vastaan.

Suomessa valmistauduttiin puolustukseen helmikuun alussa 1808. Tarvasjoen sotilaat, jotka pääosin kuuluivat Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, sijoitettiin pääarmeijan mukana Hämeenlinnan seudulle. Osa tänne tulleista rykmentin reservin miehistä sekä Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin värvätyt koottiin Viaporin varuskuntaan.

Hämeenlinnasta joukot marssivat lähelle itärajaa, jonka venäläiset ylittivät 21.2. ja taistelut alkoivat. Muutaman taistelun jälkeen suomalaiset kuitenkin pian perääntyivät ja vetäytyivät takaisin Hämeenlinnaan. Saarrostuksen pelossa ylipäällikkö kenraali V. M. Klingspor käski armeijan perääntyä kevään kuluessa aina Ouluun asti. Ennen maaliskuun loppua venäläiset saivat haltuunsa koko Etelä-Suomen Viaporia lukuun ottamatta, joka antautui venäläisille 3.5. henkisen painostuksen edessä.

VENÄLÄISET MATKALLA TURKUUN

Kenraali Shepelevin johtamat venäläiset joukot etenivät Hämeenlinnasta Turkuun kahtena joukkona. Ensimmäinen osa hyökkäsi perääntyvien Suomen joukkojen perään Akaan ja Urjalan kautta Punkalaitumelle, josta ne taistelun jälkeen jatkoivat matkaa Loimaan kautta Turkuun. Toinen osa divisioonaa tuli pitkin Hämeen Härkätietä Hämeenlinnasta päin ja saapuivat Somerolle maaliskuun puolivälissä 1808. Sieltä ne jatkoivat vastustusta kokematta Koskelle 17.3., jonne joukot pysähtyivät lepäämään kolmeksi päiväksi. Kerrotaan tuon talven olleen erittäin kylmän ja lumisen. Niinpä venäläiset vaativat edetessään talonpojilta paitsi muonatäydennystä, myös lämpimämpää vaatetusta.

Tieto venäläisten etenemisestä kohti Turkua oli saapunut Marttilan silloiseen emäpitäjään jo 10.3. Sama tieto kertoi Ruotsi-Suomen armeijan perääntymisestä kohti pohjoista ja Etelä-Suomen jäävän ilman puolustusta. Tällöin tiedetään Marttilan nimismiehen J. F. Wichtmanin kieltäneen pitäjän asukkaita ryhtymästä vastarintaan venäläisiä vastaan ja verenvuodatuksen välttämiseksi koonneen itselleen asukkaiden aseistusta mm. Tarvasjoelta kiväärin ja kaksi luodikkoa sekä muutaman hukarin.

Maaliskuun 21 päivänä alkoi Venäjän armeijan 21 divisioona edetä Hämeen Härkätietä pitkin Marttilasta Turkuun päin. Sen alun perin lähes 8000 miehen joukko eteni marssiryhmittäin, jotka välillä kuormasto ja pienet tykistöryhmät katkaisivat. Näin se kulki vastusta kohtaamatta kohti Turkua.

TUORILAN ISOTALON RYÖSTÖ

Ohitse marssiessa joukoista osa jakaantui Juvalla. Pääjoukko jatkoi Härkätietä Lietoon päin, mutta osa joukoista ylitti Paimionjoen ja pysähtyi Tuorilan ja Karhulan nummella. Tuolloin sotamiehet ryöstivät Kankareen (Tuorilan) Isotalosta 213 kg. reikäleipiä, n. 13 kg. sianlihaa, n. 60 kg. kauroja ja muutaman liinasäkin. Samoin Vähätalosta sotilaat veivät n. 130 kg. reikäleipiä, n. 17 kg. sian- ja naudanlihaa, n. 4 kg. ihraa ja n. 3 kg. talia sekä 8 l. viinaa. Aulis Oja kirjoittaa Tarvasjoen historiassa: ”Venäjän silloisen esivallan kunniaksi on tässä yhteydessä mainittava, että sikäläinen hallitus maksoi välittömästi ryöstön kohteeksi joutuneille talollisille täyden korvauksen: Isotalolle 33 riksiä 40 killinkiä ja Vähätalolle 288 riksiä.”

Koska naapuripitäjistä on säilynyt tietoja siitä, että aikaisempien vainovuosien tapaan tienvarsikylien asukkaat pakenivat metsään piiloon vihollisen tullessa, tuskin Tarvasjoella oltiin heitä rohkeampia. Ilmeisesti kahden päivän kuluttua seudulla oli jo rauhallista, sillä heti Turkuun saapumisen jälkeen venäläiset sijoittivat joukkojaan rannikkopuolustukseen Turun ympäristöön ja Satakuntaan päin.

Turkuun venäläiset saapuivat maaliskuun 22. päivän kuluessa. Piispa ja johtavat virkamiehet toivottivat heidät tervetulleiksi, sillä hyödyttömän verenvuodatuksen estämiseksi maamme johtavissa piireissä pidettiin parhaana alistua heidän valtaansa, varsinkin kun venäläiset kohtelivat siviiliväestöä pääasiassa hyvin.

KOTIINPALUU

Viaporin antautumisen jälkeen Tarvasjoen siellä olleet sotamiehet palasivat kotiseudulleen toukokuun puolivälissä 1808. Varmistaakseen Etelä-Suomen väestön pysymisen edelleen rauhallisina Venäjän armeijan ylipäällikkö kenraali Buxhoevden ryhtyi ottamaan heiltä uskollisuudenvalaa, jonka tarvasjokelaiset talonpojat joutuivat vannomaan Marttilan käräjillä toukokuun 29. päivänä yhdessä emäpitäjän muiden talonpoikien kanssa. Näin heistä tuli Venäjän keisarikunnan alamaisia.

Suomen armeijan perääntyminen pohjoiseen päin oli pysähtynyt jo huhtikuussa. Saavutetut voitot Siikajoella ja Revonlahdella käänsivät sotaonnen ja armeija eteni takaisin Pohjanmaan ja Satakunnan rajoille asti.

Armeijan mukana rykmentti perääntyi uudelleen syyskuussa ja Oravaisten hävityn ja verisen taistelun jälkeen se vetäytyi Ruotsiin. Hyvin kohtalokas oli armeijan talvileiri Torniossa, jossa nälkä ja sairaudet tappoivat yli 1800 Suomen miestä. Uumajasta viimeiset jäljellä olevat joukot kotiutettiin vasta 9.10.1809 Haminan rauhan jälkeen. Vielä täälläkin oli useita tarvasjokelaisia miehiä, kuten palautettujen miesten luettelo kertoo.


teksti: Kalervo Mäkinen

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Frostin tila

Tarvasjoen Horinen l. Horrinen on yksi niistä neljästä tilasta/kylästä, jotka mainitaan ensimmäisissä, säilyneissä kirjallisissa lähteissä tämän entisen Marttilan emäseurakunnan Euran kappelin alaisuudessa. Itseasiassa nuo neljä tilaa olivat tässä vuonna 1316 kirjoitetussa Suomen käskynhaltijan, Lyder von Kyrenin allekirjoittamassa asiakirjassa Bjurstekt, Kalenningiatekt, Svenstekt ja Brytiatekt. Aulis Oja tekee Tarvasjoen Historia -teoksessa erinomaisen oivaltavan esityksen näiden kummalliselta kuulostavien paikkojen suhteesta nykyisin tunnettuihin kyliin tai taloihin.

Ensinnäkin noiden nimien suomennoksia ovat Ojan mukaan Majavanraivio, Kainulaisenraivio, Soininraivio ja Voudinraivio. Vanhoja karttoja ja muita asiakirjoja tutkimalla Oja päätyy pitämään Majavanraiviota Kotamäkenä, Kainulaisenraiviota Kallelan kylänä, Svenstekt eli Soininraivio Yrjäntilä ja vihdoin Brytiatekt Horrinen. Itse nimi Horrinen mainitaan ensimmäinen kerran 1533, kun Pietari -niminen isäntä on Marttilan kihlakunnanoikeuden lautamiehenä.

Horristen kylästä otan tällä kertaa lähempään tarkasteluun Kulan talon, jonka ensimmäinen tunnettu isäntä oli Matti Pietarinpoika vuosina 1540-1572. Hän oli luultavasti edellä mainitun lautamies Pietarin poika. Kula oli ns. talonpoikainen perintötalo ja sen seuraavia omistajia olivat Juha Matinpoika 1572-1575 sekä edelleen Knuutti Matinpoika 1575-1621. Knuutin poika Matti hoiti isännyyttä sitten vuoteen 1633 saakka, mutta tämän jälkeen Kula autioitui peräti 50 vuoden ajaksi.


Autiotilan otti sitten 1683 haltuunsa Matti Martinpoika vuoteen 1690, jonka jälkeen isännäksi tuli hänen vävynsä Matti Yrjönpoika. Kula autioitui kuitenkin jo 1696 kahdeksi vuodeksi ja 1698 taloon tuli em. Matti Martinpojan toinen vävy, Niilo Heikinpoika. Hän viihtyi Kulalla aina kuolemaansa saakka 1732. Niilon poika Mikko oli naimisissa Liisa Heikintyttären kanssa ja isännöi talo isänsä jälkeen.

Kun tultiin 1750-luvulle, jaettiin Kula kahteen osaan eli Frostiksi ja Hakamäeksi. Näistä Frostin talo nimi voisi periytyä Paimion Rukkijoen samannimisestä talosta, josta se olisi kulkeutunut uudisasukkaiden mukana harvaanasutulle Tarvasjoelle. Samoihin aikoihin Kulan jakautumisen kanssa kuoli vanha isäntä Mikko Niilonpoika.

Kun Tarvasjoen eli silloisen Euran kappelissa tehtiin isojakoa Horristen osalta (vuonna 1788), ilmoitettiin Frostilla olevan 42 hehtaaria peltoa ja niittyä sekä 44 hehtaaria metsää. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liedonperän Isotalolla oli pelto- ja niittymaita 165 ja Euran Sepällä 109 hehtaaria. Jos mukaan lasketaan vanhan Kulan tilan toinen puolikas, Hakamäki, olisi näitä kallisarvoisia maita ollut yhteensä 91 hehtaaria. Noin sata vuotta myöhemmin, 1881 tehtiin senaatin toimesta maataloustilasto. Sen mukaan Frostin pelto- ja niittymaat olivat kasvaneet 103 hehtaariin ja metsääkin löytyi vielä 62 hehtaarin edestä. Tilalla käytettiin kaksivuoroviljelystä eli kesanto/syysviljakylvöä.

Jos palataan ajassa hieman taaksepäin, oli eräs Mikko Jaakonpoika ostanut Frostin kruununtalon perintötalokseen vuonna 1793. Samalla Heikki Yrjönpoika osti Hakamäen. Mikko oli asunut talossa jo viimeistään vuodesta 1779 lähtien puolisonaan Liisa Erkintytär. Pariskunta sai yhteensä kahdeksan lasta vuoteen 1795 mennessä. Lapsista Juho otti isännyyden 1800-luvun alussa ollen naimisissa Maria Matintyttären kanssa. Kolmatta polvea tässä uudessa perintötalossa edusti edellisten poika Juho, joka haki morsiamensa Maria Heikintyttären Kirkonkylän Uudestatalosta. Juho luopuikin Frostin isännyydestä ja lähti rusthollariksi vaimonsa kotitaloon.

Frostin tuoreempia vaiheita ei ehkä kannata sen kummemmin käydä läpi. Tämän 250 vuotta vanhan tilan profiili piirtyi Salo-Aura -maantielle kauniisti talvisena lauantaipäivänä.