tiistai 27. tammikuuta 2009

Tyllilän Puntarin Yrjö

Nykyisen Tarvasjoen alueella syntyneistä miehistä kuuluisin on ilman muuta kreiv Kustaa Mauritz Armfelt. Kuitenkin jo sata vuotta ennen hänen syntymäänsä silloinen Euran kappeli antoi panoksesta valtakunnan kehittämiseen. Tyllilän kylän Puntarin talon isäntä Yrjö Yrjöpoika nimittäin oli Ruotsin valtiopäivien talonpoikaissäädyn edustajana vuonna 1650 Halikon tuomiokunnan asettamana.

Valtiopäivät kestivät tuona vuonna heinäkuusta marraskuulle ja erinomaisena huipentumana niillä olivat kuningatar Kristiinan
kruunajaiset lokakuun 20. päivänä. Yrjö Puntarin valtiopäivät eivät jääneet pelkästään juhlahumuun. Hänen osakseen tuli jättää säädyille "rahvaan valitus". Siinä oli yhteensä kuusi osaa, jotka kuuluivat suurin piirtein seuraavasti;


1) Talonpoikien vapauttaminen sotaväenottorahojen maksamisesta
2) veronhuojennusten myöntäminen edellisen vuoden ka
don johdosta
3) täsmällisten ohjeiden antaminen läänitettyjen perintötalollisten päivätöiden ja kyytimatkojen määrästä
4) kaikkien talonpoikien velvoittaminen maksamaan valtiopäivärahat valtiopäivämiehelle eikä upseereille

5) ratsutilallisten vapauttaminen henkirahan maksusta

6) kaikkien talonpoikien velvoittaminen suorittamaan nokkaverovoinsa kruunulle eikä rälssimiehille

Kuningatar antoi armollisen päätöksensä marraskuussa 1650 suostuen osaan ehdotuksista ja suhtauten kielteisesti toisiin. Marttilan pitäjän, jonka kappeli Eura siis oli, miehet saivat viralllisen tiedon tästä päätöksestä vuoden 1651 talvikäräjillä, jolloin se suomeksi käännettynä luettiin lautakunnalle ja käräjäväelle.

Yrjö Puntarilla oli luonnollisesti pitkä luottamusmiesura takanaan ennen vuotta 1650. Aulis Oja pitää Tarvasjoen Historia -kirjassaan merkittävimpänä näistä muista toimista sitä, kun kreivi Pietari Brahe antoi Yrjön yhdessä Marttilan nimismiehen kanssa arvioida Juvan kartanon irtaimiston.

Aina eivät Yrjön asiat olleet yhtä hyvin. Vuoden 1634 talvikäräjillä joutui Marttilan kihlakunnanoikeus antamaan määräyksen ulosmitata Tyllilän Puntarilta 12 tynnyriä rukiita, viisi tynnyriä ja 22 kappaa kauroja sekä kaksi kuparitaalaria rahaa. Nämä hän oli jäänyt velkaa everstiluutnantti Frans Johanssonille ollessaan tämän luottamusmiehenä kantamassa everstiluutnantin palkkatalojen veroja. Vielä saman vuoden kesäkäräjillä joutui Yrjö ottamaan vastaan toisenkin ulosmittauksen. Tällä kertaa oli kyse turkulaisen Michel Johanssonin Frans Johanssonille antamasta 137 kuparitaalarin pantista, joka koski Yrjön verokantorästejä.

Asiat eivät edenneet suotuisasti ja muutamia vuosia myöhemmin käräjät lukivat Yrjö Puntarille kolmen markan sakot, koska tämä ei ollut noudattanut kaikkia aikaisempia käräjien päätöksiä. Toki liikennettä oli toiseenkin suuntaan. Puntarin isäntä haki käräjien kautta itselleen Kirkonkylän Vähätalon Paavo Sipinpojan puolentoista viljatynnyrin velkaa. Vähätalo sai kolmen markan sakot ja tynnyrit määrättiin ulosmitattaviksi.

Loppujen lopuksi näitä viljatynnyrikäräjiä käytiin toistakymmentä vuotta ennen kuin kaikki olivat tyytyväisiä.

Puntarin talossa sattui paha tulipalo vuonna 1634 ja siitä tallessa olevista dokumenteista käy ilmi eräs muutenkin melko selvä asia. Palossa oli tuhoutunut kirjoja ja asiapapereita, joten Yrjö Puntari oli ainakin lukutaitoinen. Todennäköisesti hän osasi myös kirjoittaa, koska hänen monien luottamustoimiensa hoitaminen olisi muutoin ollut työn ja tuskan takana.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Suomen sota 1808-1809 tarvasjokelaisen silmin

Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808-1809. Sodan syynä oli Venäjän Aleksanteri I:n ja Ranskan Napoleon I:n 7.heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta-Britanniaa vastaan.

Suomessa valmistauduttiin puolustukseen helmikuun alussa 1808. Tarvasjoen sotilaat, jotka pääosin kuuluivat Turun läänin jalkaväkirykmenttiin, sijoitettiin pääarmeijan mukana Hämeenlinnan seudulle. Osa tänne tulleista rykmentin reservin miehistä sekä Uudenmaan jalkaväkirykmenttiin värvätyt koottiin Viaporin varuskuntaan.

Hämeenlinnasta joukot marssivat lähelle itärajaa, jonka venäläiset ylittivät 21.2. ja taistelut alkoivat. Muutaman taistelun jälkeen suomalaiset kuitenkin pian perääntyivät ja vetäytyivät takaisin Hämeenlinnaan. Saarrostuksen pelossa ylipäällikkö kenraali V. M. Klingspor käski armeijan perääntyä kevään kuluessa aina Ouluun asti. Ennen maaliskuun loppua venäläiset saivat haltuunsa koko Etelä-Suomen Viaporia lukuun ottamatta, joka antautui venäläisille 3.5. henkisen painostuksen edessä.

VENÄLÄISET MATKALLA TURKUUN

Kenraali Shepelevin johtamat venäläiset joukot etenivät Hämeenlinnasta Turkuun kahtena joukkona. Ensimmäinen osa hyökkäsi perääntyvien Suomen joukkojen perään Akaan ja Urjalan kautta Punkalaitumelle, josta ne taistelun jälkeen jatkoivat matkaa Loimaan kautta Turkuun. Toinen osa divisioonaa tuli pitkin Hämeen Härkätietä Hämeenlinnasta päin ja saapuivat Somerolle maaliskuun puolivälissä 1808. Sieltä ne jatkoivat vastustusta kokematta Koskelle 17.3., jonne joukot pysähtyivät lepäämään kolmeksi päiväksi. Kerrotaan tuon talven olleen erittäin kylmän ja lumisen. Niinpä venäläiset vaativat edetessään talonpojilta paitsi muonatäydennystä, myös lämpimämpää vaatetusta.

Tieto venäläisten etenemisestä kohti Turkua oli saapunut Marttilan silloiseen emäpitäjään jo 10.3. Sama tieto kertoi Ruotsi-Suomen armeijan perääntymisestä kohti pohjoista ja Etelä-Suomen jäävän ilman puolustusta. Tällöin tiedetään Marttilan nimismiehen J. F. Wichtmanin kieltäneen pitäjän asukkaita ryhtymästä vastarintaan venäläisiä vastaan ja verenvuodatuksen välttämiseksi koonneen itselleen asukkaiden aseistusta mm. Tarvasjoelta kiväärin ja kaksi luodikkoa sekä muutaman hukarin.

Maaliskuun 21 päivänä alkoi Venäjän armeijan 21 divisioona edetä Hämeen Härkätietä pitkin Marttilasta Turkuun päin. Sen alun perin lähes 8000 miehen joukko eteni marssiryhmittäin, jotka välillä kuormasto ja pienet tykistöryhmät katkaisivat. Näin se kulki vastusta kohtaamatta kohti Turkua.

TUORILAN ISOTALON RYÖSTÖ

Ohitse marssiessa joukoista osa jakaantui Juvalla. Pääjoukko jatkoi Härkätietä Lietoon päin, mutta osa joukoista ylitti Paimionjoen ja pysähtyi Tuorilan ja Karhulan nummella. Tuolloin sotamiehet ryöstivät Kankareen (Tuorilan) Isotalosta 213 kg. reikäleipiä, n. 13 kg. sianlihaa, n. 60 kg. kauroja ja muutaman liinasäkin. Samoin Vähätalosta sotilaat veivät n. 130 kg. reikäleipiä, n. 17 kg. sian- ja naudanlihaa, n. 4 kg. ihraa ja n. 3 kg. talia sekä 8 l. viinaa. Aulis Oja kirjoittaa Tarvasjoen historiassa: ”Venäjän silloisen esivallan kunniaksi on tässä yhteydessä mainittava, että sikäläinen hallitus maksoi välittömästi ryöstön kohteeksi joutuneille talollisille täyden korvauksen: Isotalolle 33 riksiä 40 killinkiä ja Vähätalolle 288 riksiä.”

Koska naapuripitäjistä on säilynyt tietoja siitä, että aikaisempien vainovuosien tapaan tienvarsikylien asukkaat pakenivat metsään piiloon vihollisen tullessa, tuskin Tarvasjoella oltiin heitä rohkeampia. Ilmeisesti kahden päivän kuluttua seudulla oli jo rauhallista, sillä heti Turkuun saapumisen jälkeen venäläiset sijoittivat joukkojaan rannikkopuolustukseen Turun ympäristöön ja Satakuntaan päin.

Turkuun venäläiset saapuivat maaliskuun 22. päivän kuluessa. Piispa ja johtavat virkamiehet toivottivat heidät tervetulleiksi, sillä hyödyttömän verenvuodatuksen estämiseksi maamme johtavissa piireissä pidettiin parhaana alistua heidän valtaansa, varsinkin kun venäläiset kohtelivat siviiliväestöä pääasiassa hyvin.

KOTIINPALUU

Viaporin antautumisen jälkeen Tarvasjoen siellä olleet sotamiehet palasivat kotiseudulleen toukokuun puolivälissä 1808. Varmistaakseen Etelä-Suomen väestön pysymisen edelleen rauhallisina Venäjän armeijan ylipäällikkö kenraali Buxhoevden ryhtyi ottamaan heiltä uskollisuudenvalaa, jonka tarvasjokelaiset talonpojat joutuivat vannomaan Marttilan käräjillä toukokuun 29. päivänä yhdessä emäpitäjän muiden talonpoikien kanssa. Näin heistä tuli Venäjän keisarikunnan alamaisia.

Suomen armeijan perääntyminen pohjoiseen päin oli pysähtynyt jo huhtikuussa. Saavutetut voitot Siikajoella ja Revonlahdella käänsivät sotaonnen ja armeija eteni takaisin Pohjanmaan ja Satakunnan rajoille asti.

Armeijan mukana rykmentti perääntyi uudelleen syyskuussa ja Oravaisten hävityn ja verisen taistelun jälkeen se vetäytyi Ruotsiin. Hyvin kohtalokas oli armeijan talvileiri Torniossa, jossa nälkä ja sairaudet tappoivat yli 1800 Suomen miestä. Uumajasta viimeiset jäljellä olevat joukot kotiutettiin vasta 9.10.1809 Haminan rauhan jälkeen. Vielä täälläkin oli useita tarvasjokelaisia miehiä, kuten palautettujen miesten luettelo kertoo.


teksti: Kalervo Mäkinen

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Frostin tila

Tarvasjoen Horinen l. Horrinen on yksi niistä neljästä tilasta/kylästä, jotka mainitaan ensimmäisissä, säilyneissä kirjallisissa lähteissä tämän entisen Marttilan emäseurakunnan Euran kappelin alaisuudessa. Itseasiassa nuo neljä tilaa olivat tässä vuonna 1316 kirjoitetussa Suomen käskynhaltijan, Lyder von Kyrenin allekirjoittamassa asiakirjassa Bjurstekt, Kalenningiatekt, Svenstekt ja Brytiatekt. Aulis Oja tekee Tarvasjoen Historia -teoksessa erinomaisen oivaltavan esityksen näiden kummalliselta kuulostavien paikkojen suhteesta nykyisin tunnettuihin kyliin tai taloihin.

Ensinnäkin noiden nimien suomennoksia ovat Ojan mukaan Majavanraivio, Kainulaisenraivio, Soininraivio ja Voudinraivio. Vanhoja karttoja ja muita asiakirjoja tutkimalla Oja päätyy pitämään Majavanraiviota Kotamäkenä, Kainulaisenraiviota Kallelan kylänä, Svenstekt eli Soininraivio Yrjäntilä ja vihdoin Brytiatekt Horrinen. Itse nimi Horrinen mainitaan ensimmäinen kerran 1533, kun Pietari -niminen isäntä on Marttilan kihlakunnanoikeuden lautamiehenä.

Horristen kylästä otan tällä kertaa lähempään tarkasteluun Kulan talon, jonka ensimmäinen tunnettu isäntä oli Matti Pietarinpoika vuosina 1540-1572. Hän oli luultavasti edellä mainitun lautamies Pietarin poika. Kula oli ns. talonpoikainen perintötalo ja sen seuraavia omistajia olivat Juha Matinpoika 1572-1575 sekä edelleen Knuutti Matinpoika 1575-1621. Knuutin poika Matti hoiti isännyyttä sitten vuoteen 1633 saakka, mutta tämän jälkeen Kula autioitui peräti 50 vuoden ajaksi.


Autiotilan otti sitten 1683 haltuunsa Matti Martinpoika vuoteen 1690, jonka jälkeen isännäksi tuli hänen vävynsä Matti Yrjönpoika. Kula autioitui kuitenkin jo 1696 kahdeksi vuodeksi ja 1698 taloon tuli em. Matti Martinpojan toinen vävy, Niilo Heikinpoika. Hän viihtyi Kulalla aina kuolemaansa saakka 1732. Niilon poika Mikko oli naimisissa Liisa Heikintyttären kanssa ja isännöi talo isänsä jälkeen.

Kun tultiin 1750-luvulle, jaettiin Kula kahteen osaan eli Frostiksi ja Hakamäeksi. Näistä Frostin talo nimi voisi periytyä Paimion Rukkijoen samannimisestä talosta, josta se olisi kulkeutunut uudisasukkaiden mukana harvaanasutulle Tarvasjoelle. Samoihin aikoihin Kulan jakautumisen kanssa kuoli vanha isäntä Mikko Niilonpoika.

Kun Tarvasjoen eli silloisen Euran kappelissa tehtiin isojakoa Horristen osalta (vuonna 1788), ilmoitettiin Frostilla olevan 42 hehtaaria peltoa ja niittyä sekä 44 hehtaaria metsää. Vertailun vuoksi esimerkiksi Liedonperän Isotalolla oli pelto- ja niittymaita 165 ja Euran Sepällä 109 hehtaaria. Jos mukaan lasketaan vanhan Kulan tilan toinen puolikas, Hakamäki, olisi näitä kallisarvoisia maita ollut yhteensä 91 hehtaaria. Noin sata vuotta myöhemmin, 1881 tehtiin senaatin toimesta maataloustilasto. Sen mukaan Frostin pelto- ja niittymaat olivat kasvaneet 103 hehtaariin ja metsääkin löytyi vielä 62 hehtaarin edestä. Tilalla käytettiin kaksivuoroviljelystä eli kesanto/syysviljakylvöä.

Jos palataan ajassa hieman taaksepäin, oli eräs Mikko Jaakonpoika ostanut Frostin kruununtalon perintötalokseen vuonna 1793. Samalla Heikki Yrjönpoika osti Hakamäen. Mikko oli asunut talossa jo viimeistään vuodesta 1779 lähtien puolisonaan Liisa Erkintytär. Pariskunta sai yhteensä kahdeksan lasta vuoteen 1795 mennessä. Lapsista Juho otti isännyyden 1800-luvun alussa ollen naimisissa Maria Matintyttären kanssa. Kolmatta polvea tässä uudessa perintötalossa edusti edellisten poika Juho, joka haki morsiamensa Maria Heikintyttären Kirkonkylän Uudestatalosta. Juho luopuikin Frostin isännyydestä ja lähti rusthollariksi vaimonsa kotitaloon.

Frostin tuoreempia vaiheita ei ehkä kannata sen kummemmin käydä läpi. Tämän 250 vuotta vanhan tilan profiili piirtyi Salo-Aura -maantielle kauniisti talvisena lauantaipäivänä.